Minä soitan sinulle.. illalla...

(Ja’ ringer.. i afton…) 1954. Tuotanto: Oy Suomen Filmiteollisuus. Tuotannonjohto: T. J. Särkkä. Ohjaus: Armand Lohikoski. Käsikirjoitus: Reino Helismaa. Alkuperäisaihe: Tatu Pekkarisen, Reino Helismaan ja Toivo Kärjen laulu Minä soitan sulle illalla (1952). Kuvaus: Osmo Harkimo. Äänitys: Yrjö Saari. Leikkaus: Elmer Lahti. Musiikki: Toivo Kärki. Pääosissa: Anneli Sauli (Seija Vaara), Olavi Virta (Risto Järviö), Siiri Angerkoski (Agnes Järviö), Rauni Luoma (Juulia Hirmu), Pikku-Tapani (Tapani), Heikki Savolainen (konttoripäällikkö), Maija Karhi (Marja), Sirkka Hirvonen (Sirkka), Einari Ketola (Kirjava), Heimo Lepistö (Harmaa). Ensi-ilta 28.5.1954 Helsingissä (Rex, Tuulensuu) ja 27.5.1954 Turussa (Pallas). Pituus / kesto 2100 m / 67 min.

Jos haluttaisiin luoda prototyyppi 1950-luvun Suomen Filmiteollisuus -elokuvasta, lähtökohdaksi voitaisiin ottaa vaikkapa Toivo Kärjen säveltämä ja Reino Helismaan ja Tatu Pekkarisen sanoittama menestysiskelmä. Sen inspiroimana Helismaa pikakirjoittaisi hiukan koomisen ja hiukan romanttisen käsikirjoituksen tehtaanomistajasta ja työläistytöstä, Kärki suunnittelisi täyteläisen taustamusiikin ja muutaman uuden iskelmän. Ohjaajaksi otettaisiin lyhyessä ajassa ammattitaitonsa ja tehokkuutensa osoittanut Armand Lohikoski ja kuvaajaksi nuoren polven kärkinimiin kuuluva Osmo Harkimo. Pääosiin pestattaisiin laulajatähti Olavi Virta, nopeasti ammattilaistunut Anneli Sauli sekä pirttihirmuksi tietenkin Siiri Angerkoski ja erikoisuudeksi vielä karheaääninen lapsitähti Pikku-Tapani. Tulos nimettäisiin lähtökohtana olleen iskelmän mukaan.

Minä soitan sinulle.. illalla…on siis hyvässä ja pahassa mitä tyypillisin SF:n kuumimman tuotantovaiheen elokuva. Toisaalta kuten monet aikalaiskriitikot huomauttivat, Helismaan rillumarei-linjaa koetettiin laventaa kohti ”fiksumpaa”, ”pikkuporvarikomediallista” suuntaa. Herrakammo esimerkiksi kohdistuu vain osaan herraportaan edustajista: teeskentelyä ja sosiaalisten erojen pönkittämistä saa toteuttaa ennen muuta Siiri Angerkosken esittämä tehtailijan leski. Olavi Virran esittämä tehtailijapoika sen sijaan tajuaa itse asemansa keinotekoisuuden ja vaihtaa äidin tarjoaman morsianehdokkaan – johtajan sihteeri Juulia Hirmu (!) – suutarin tyttäreen, jonka sivistys on luontaista ja aitoa. Miehisyyden herääminen ja tohvelisankarin roolin murtaminen on sinänsä vakioteema sotienjälkeisessä kotimaisessa elokuvassa, mutta tällä kertaa sen toteutus on viety parodian mittoihin: Risto on itse asiassa miespuolinen Ruma Elsa, joka vasta poimiessaan paksusankaiset silmälasit silmiltään huomaa olevansa komea mies.

Edelleen tyypillistä SF:n iskelmäelokuville on aineksien epäsuhta: sekä käsikirjoituksessa että näyttelijäohjauksessa näkyy nopea vauhti, mutta kuvaus on aina laadukasta, romanttisissa jaksoissa jopa hyvinkin tunnelmallista. Ehdottomia huippukohtia – oikeastaan näiden elokuvien olemassaolon tärkein oikeutus – ovat laulunumerot. Tällä kerralla ennen muuta Matti Louhivuoren eloisa tulkinta nimisävelmästä ja Virran laulama ”Täysikuu”, joka hetkiseksi pysäyttää kerronnan ja hämyisässä valossa vaihdettujen katseiden tukemana korvaa monin kerroin sen intensiteetin puutteen (tai ylitarjonnan), joka puhejaksoja välillä vaivaa.

Kimmo Laine