Nuoria ihmisiä

(Unga människor) 1943. Tuotanto: Oy Suomen Filmiteollisuus. Tuotannonjohto: T.J. Särkkä. Ohjaus: Ossi Elstelä, Toivo Särkkä. Käsikirjoitus: Mika Waltari. Kuvaus: Marius Raichi, Vittorio Mantovani. Leikkaus: Armas Vallasvuo. Lavastus: Ossi Elstelä. Äänitys: Pertti Kuusela, Kurt Vilja. Musiikki: Tapio Ilomäki. Näyttelijät: Hannes Häyrinen (Janne ”Jean” Kelo, keksijä), Mervi Järventaus (taidemaalari), Laila Jokimo (tanssijatar), Kyllikki Forssell (Leni), Toini Vartiainen (filmitähti Raikku Rovio), Liisa Peitsalo (Paula), Regina Heinonen (Untuvainen), Yrjö Tuominen (Lenin isä, johtaja), Thure Bahne (filmisankari), Aarne Salonen (vakoilija), Teijo Joutsela (Böna, nyrkkeilijä), Olavi Virta (Klaus), Veikko Linna (Untuvaisen isä), Aino Mattila (runoilijatar), Uuno Mononen (Laboratorio Ajaxin omistaja), Aino Angerkoski (Paulan sisar, laulajatar), Veikko Itkonen (radioselostaja), Risto Veste (runoilijanuorukainen), Onni Korhonen (poliisi), Sven Relander (mielitautilääkäri), neiti Tapiola (Maija), Matti Jurva (kuplettilaulaja), Arvo Kuusla (tarjoilija). Ensi-ilta 25.4.1943 Turussa (Bio-Bio, Pallas) ja 6.6.1943 Helsingissä (Elysée). Pituus / kesto: 2000 m / 73 min.

Sota-ajan murroksessa elokuvan tehtävänä oli toimia arjen raskauden ja ahdistuksen varaventtiilinä mutta myös kansaa yhdistävänä voimana. Suomen Filmiteollisuuden sota-ajan komedia Nuoria ihmisiä on hyvä esimerkki viihteen ja ohjailun kevyestä yhdistämisestä: ensisijassa romanttisuuteen taipuva komedia viihdyttää ja naurattaa, mutta hauskuuden verhon läpi se kuvaa myös mahdollista idullaan olevaa sukupolvien välistä juopaa, joka tulisi tasoittaa.

Hannes Häyrisen esittämä keksijänuorukainen Janne Kelo, keksijänimeltään Jean, kyllästyy palkollisen rooliin ja lähtee etsimään laboratorion ulkopuolelta uutta sisältöä elämään. Kelo uskoo muutoksen tulevan naisen mukana. Hän ihastuu työnsä ulkopuolella seikkaillessaan melkeinpä jokaiseen tapaamaansa naiseen. Näytekatalogin tyyliin ihastuksen kohteita esittävät useat tuoreet ja pirteät Suomen Filmiteollisuuden filmikoulun oppilaat, kuten taidemaalaria näyttelevä Mervi Järventaus, tanssijatarta näyttelevä Laila Jokimo, Toini Vartiainen filmitähti Raikku Roviona sekä voimakkaana, omatahtoisena Leninä lumoava Kyllikki Forssell.

Forssellin räväkkäluonteinen Leni erottuu selvästi muista Kelon ihastuksista. Kelo pelastaa uintiretkellä suonenvedon saavan Lenin veneeseensä, mutta Leniin eivät äkkipikaiset rakkaudentunnustuksen pure. Näin on etenkin siksi, että isä pitää hyvätapaista Keloa tyttärelleen sopivana seurana. Leni haluaa pitää hauskaa, ja siihen Kelo on kuin jäykkä kelo. Isän ja tyttären vastakkaisuudella elokuva kommentoi huolestuneena nuorison ilonpitoa ja mahdollista kehityksen suuntaa. Elokuvan lopuksi tarjotaan vielä suora sota-ajan yhteisyyden tarpeeseen vetoava moraalinen opetus, kun Janne tokaisee, että ”rikkaus ei ole pääasia, vaan työ”.

Keksijän opettavaisen etsinnän käsikirjoitti tilaustyönä Mika Waltari. Aikalaiskriitikoiden mielestä lopputulosta leimasi tilaustyömäisyys niin, että Waltarin käsitystä aikansa suomalaisnuorisosta syytettiin niin ”mauttomaksi” ja ”surkeaksi”, että nuorison olisi ”syytä loukkaantua mokomasta kohtelusta”. Nuorten näyttelijöiden komediataitoja sen sijaan kehuttiin erinomaisiksi. Oikeastaan elokuva onkin Hannes Häyrisen show, jossa hänen ilmeikäs koomikkoutensa on kuin kotonaan. Huomaa, että Waltari laati käsikirjoituksen vain ja ainoastaan Häyristä varten. Muiden nopeasti ohi vilahtavien näyttelijöiden kavalkadista on vielä kuitenkin mainittava Olavi Virta, jonka esittämä komea Klaus vie helposti voiton Kelosta kilpailtaessa Lenin suosiosta.

Tommi Römpötti