 |  | |
| | |
| | |
| | |
 | | |
| | |
| | |
| | |
| | |
| | |
| | |
| | |
| | |
| | |
 | ||
Suomalaisen elokuvan festivaali järjestetään vuonna 2003 Turussa jo kahdennentoista kerran. Vieraina ovat tällä kertaa Jörn Donner, Esko Salminen, Aino Seppo ja Tea Ista. Heidän tuotantonsa lisäksi ohjelmistossa nähdään sarja Teuvo Tulion pitkään katsojien ulottumattomissa olleita melodraamoja. Suomalaisen elokuvan festivaalin järjestää Varsinais-Suomen elokuvakeskus yhteistyössä Suomen elokuva-arkiston ja Yleisradion TV-arkiston kanssa. Esitykset ent. elokuvateatteri Dominossa (ML Media Liv AB), Humalistonkatu 7, Turku. Festivaalitoimisto: Varsinais-Suomen elokuvakeskus, Uudenmaankatu 1, 20500 Turku, puh. (02) 251 1998, s-posti vsek@netti.fi Liput 3,50 e, kaikkiin näytöksiin oikeuttava sarjakortti 15 e. OhjelmaTorstai 3.4.klo 12.00 koululaisnäytös: Kuningas, jolla ei ollut sydäntä Perjantai 4.4.klo 16.00 Mustalaishurmaaja (Vaala 1929) 69 min. Lauantai 5.4.klo 10.00 Rakkauden risti (Tulio 1946) 99 min. klo 13.00 Jörn Donner esitelmöi (hotellin auditorio, Humalistonkatu 7) klo 14.30 Mustaa valkoisella (1968) 96 min. Sunnuntai 6.4.klo 10.00 Morsian yllättää (Vaala 1941) 67 min. Jörn DonnerJörn Donner (s. 1933) on työuransa eri vaiheissa ollut ainakin kirjailija, kirjallisuus- ja elokuvakriitikko, elokuvaohjaaja ja -tuottaja, Ruotsin filmi-instituutin johtaja, Suomen elokuvasäätiön hallituksen puheenjohtaja, kansanedustaja, diplomaatti, europarlamentaarikko, julkisuudenhenkilö ja imitaattoreiden suosikki sekä paljon muuta. Joka tapauksessa hän on maailman ainoa ihminen, joka on noutanut sekä Oscar-palkinnon (Ingmar Bergmanin Fannyn ja Alexanderin tuottajan edustajana) että kirjallisuuden Finlandia-palkinnon (romaanista Isä ja poika, 1985). Elokuvan pariin Donner päätyi samaa tietä kuin monet muutkin sotien jälkeiset eurooppalaiset intellektuellit, ensin kirjoittamalla elokuvasta ja sitten tekemällä lyhytelokuvia (esimerkiksi Aamua kaupungissa, 1954 ja Vettä, 1956). Pitkän elokuvan ohjaamiseen tuli tilaisuus ensiksi Ruotsissa. Syyskuinen sunnuntai (1963) ja Rakastaa (1964) edustivat urbaanin keski- ja/tai yläluokan ihmissuhteiden kuvauksina puhdaspiirteisesti modernia eurooppalaista elokuvaa. Donnerin ensimmäinen suomalainen pitkä elokuva Täällä alkaa seikkailu (1965) oli vielä vahvemmin moderni ja Antonioni-vaikutteinen: päähenkilö on arkkitehti, ja ihmisten vieraantuneisuus pääsee mittoihinsa täyslaajalla mustavalkokankaalla. Ruotsissa tehdyn Poikkiparrun (1967) jälkeen Donner siirtyi kirkkaisiin väreihin elokuvassa Mustaa valkoisella (1968). Kyse on yhä miehen vieraantumisesta, mutta sävyssä ollaan jo lähellä svengaavaa 60-lukua. Sixtynine 69 (1969) ja Naisenkuvia (1970) voimistivat Donnerin kuvaa suoraviivaisen seksielokuvan tekijänä, vaikka liikkuivatkin (itse)parodian rajamailla, mutta niitä seurannut Anna (1970) oli hienovarainen kuvaus keski-ikäisen naisen ihmissuhteista. Hellyys (1972) sulatti yhteen Donnerin tuttuja teemoja, seksikomediaa ja keski-ikäisten ihmissuhteita, mutta Miestä ei voi raiskata (1978) johdatti taas uuteen suuntaan: Märta Tikkasen romaaniin perustunut vakava elokuva onnistui tavoitteissaan herättää keskustelua sukupuolten välisistä valtasuhteista. Donnerin toistaiseksi viimeinen näytelmäelokuva Dirty Story (1984) filmatisoi palasen hänen laajaa romaanisarjaansa ja piirsi tunnistettavan ajankuvan 1980-luvun kyynisestä liikemaailmasta. Näytelmäelokuvien ohella Donner on ollut jatkuvasti kiinnostunut myös dokumentista. Kahden Bergman-elokuvan ohella pitkiin dokumentteihin kuuluvat runollinen kaupunkikuvaus Yhdeksän tapaa lähestyä Helsinkiä (1982), räväkkä aikalaisreportaasi Perkele! Kuvia Suomesta (1971) sekä sen astetta kiltimpi ja analyyttisempi ruotsalaisvastike Kirjeitä Ruotsista (1988). Lisäksi Jörn Donner Productions on 1960-luvulta lähtien tuottanut kymmeniä muiden ohjaamia elokuvia, joiden skaala vaihtelee Mikko Niskasen Lapualaismorsiamesta (1967) Erkko Kivikosken elokuvaan Laukaus tehtaalla (1973) ja Lauri Törhösen Ameriikan raittiin (1990). Kimmo Laine Jörn Donnerin ohjaamat pitkät elokuvat: En söndag i september/Syyskuinen sunnuntai (Ruotsi 1963) Esko SalminenVuonna 1940 syntynyt Esko Kullervo Salminen on suomalaisen näyttämötaiteen ehdottomia voimahahmoja. Näyttelijäperheen lapsena hän tutustui jo varhain teatterielämään ja pääsi kurkistamaan Kansallisteatterin kulissien taakse. Suomen teatterikouluun hän astui vuonna 1958 ja valmistui kolme vuotta myöhemmin. Salmisen elokuvaura alkoi jo teatterikouluvuosina, kun Suomen Filmiteollisuus pestasi nuoria avustajia Edvin Laineen komediaan Skandaali tyttökoulussa (1960). Koululaisrooli sai jatkoa samana vuonna Tarkaksen elokuvassa Opettajatar seikkailee. Varsinainen läpimurto tapahtui kuitenkin vuonna 1961, kun Salminen pestattiin Suomen kansallisteatterin näyttelijäksi, minkä lisäksi hän esiintyi kuudessa elokuvassa. Kriitikotkin kiinnittivät huomiota Tyttö ja hattu -elokuvan charmikkaaseen sulhaskandidaattiin. Salmisen filmiesiintyminen tapahtui tilanteessa, jossa suomalainen studiotuotanto oli jo ajautumassa vaikeuksiin. Televisio kaappasi suuren yleisön kiinnostuksen samaan aikaan, kun elokuvien tuotantomäärät laskivat. Elokuvarooleja Salminen teki 1960-luvun alun jälkeen harvakseltaan, sillä toiminnan päänäyttämönä oli Kansallisteatteri. Tällä estradilla näyttelijästä kasvoi suurten roolien mestari, kokonaisvaltaisesti työhönsä antautuva taiteilija. Lyhyen Helsingin kaupunginteatterissa vietetyn kauden (1969-71) jälkeen seurasi legendaarinen jakso Turun kaupunginteatterissa, ns. kotkien kausi (1971-77), jolloin hän teki Ralf Långbackan ja Kalle Holmbergin johdolla lyhyessä ajassa 20 merkittävää pääroolia mm. näytelmissä Seitsemän veljestä ja Van Gogh ja postinkantaja. Kun Turun kausi päättyi, Salminen nähtiin useammin myös valkokankaalla. Tärkeimpiin elokuvatehtäviin kuului Eino Leinon rooli vuonna 1978 valmistuneessa epookkielokuvassa Runoilija ja muusa. Helsinkiin palattuaan Salminen esiintyi sekä Helsingin kaupunginteatterissa (1977-92) että Suomen kansallisteatterissa (1992-), jossa hän vietti 35-vuotistaiteilijajuhlaansa Cyrano de Bergeracin roolissa. Koko 1980- ja 1990-luvut Salminen nähtiin usein sekä elokuva- että tv-rooleissa. Merkittävimpiin tehtäviin kuului Lindströmin rooli Veikko Aaltosen elokuvassa Tuhlaajapoika (1992). Vuonna 1997 Salminen julkaisi muistelmateoksen otsikolla Elämäni Eskona. Hannu Salmi Esko Salmisen elokuvat ja tv-työt: 1960 Aino SeppoNäyttelijä Aino Seppo aloitti opintonsa Teatterikorkeakoulussa vuonna 1979 opiskeltuaan aikaisemmin myös oikeustiedettä. Thalia vei mennessään, ja jo vuonna 1982 Seppo debytoi valkokankaalla Tiinan roolissa Mika Kaurismäen ohjauksessa Arvottomat. Suurempi rooli odotti samana vuonna valmistuneessa Päivi Hartzellin satuelokuvassa Kuningas jolla ei ollut sydäntä, jossa Seppo loisti prinsessana. Teatterikorkeakoulusta Aino Seppo valmistui vuonna 1983 ja on sen jälkeen - vietettyään vuodet 1983-85 Lahden kaupunginteatterissa - kuulunut Helsingin kaupunginteatterin näyttelijäkuntaan. Laaja-alaisena näyttelijänä Seppo on esiintynyt sekä klassikoissa (Fiinan rooli näytelmässä Puntilan isäntä ja hänen renkinsä Matti) että tuoreemmissa näytelmissä (Terrence McNallyn Housut pois). Merkittävää työtä Seppo on tehnyt suomalaisten uutuusnäytelmien tulkkina. Syksyllä 2001 hän esitti toista pääroolia Kukka-Maaria Karjalaisen näytelmässä Isä. Aino Seppo on opiskeluajoistaan lähtien nähty ahkerasti sekä televisiossa että valkokankaalla. Hän näytteli jo Aki Kaurismäen esikoispitkässä Rikos ja rangaistus vuonna 1983 ja palasi yhteistyöhön ohjaajan kanssa elokuvassa Mies vailla menneisyyttä (2002), jonka menestys on tehnyt Aino Sepon tunnetuksi kaikkialla maailmassa. Hannu Salmi Aino Sepon elokuvat ja tv-työt: 1981 Tea IstaVaikka Tea Ista (s. 1932) ei koskaan ole ollut leimallisesti filmitähti, hänen verrattain suppealle elokuvauralleen mahtuu useita suuria ja palkittuja rooleja. Elokuvanäyttelijäksi hän päätyi lehti-ilmoituksen kautta ja sai heti toisen naispääroolin Valentin Vaalan historiallisessa seikkailuelokuvassa Kulkurin tyttö (1952). Vuotta myöhemmin hän aloitti teatterikoulun ja pääsi heti valmistuttuaan Kansallisteatteriin, jonka keskeiseen näyttelijäkuntaan hän kuului yli neljän vuosikymmenen ajan. Sillanpää-filmatisoinnin Poika eli kesäänsä (1955) jälkeen Ista sai 1950-luvun tärkeimmän filmiroolinsa tulevan aviomiehensä Jack Witikan ohjaamassa elokuvassa Mies tältä tähdeltä (1958). Juomarin vaimon koruton ja vähäeleinen tulkinta ennennäkemättömän realistisessa alkoholistikuvauksessa toi nuorelle näyttelijälle Jussi-Patsaan. Witikan ohjauksessa syntyivät seuraavatkin elokuvat: musiikki- ja varieteenumeroiden varassa kulkeva Iloinen Linnanmäki (1960) todisti Istan kykenevän myös kevyeen komediaan, ja lastenelokuvan klassikko Pikku Pietarin piha (1961) jatkui Istan osalta sekin komediallisissa, vaikkakin hienovaraisemmissa sävyissä. Nuoren sukupolven elokuvanäyttelijänä, joka ei ollut omaksunut Särkän koulukunnan raskaita maneereita, Tea Ista sopeutui vaivatta 1960-luvun nuoren ohjaajapolven elokuviin (Mikko Niskasen Sissit (1963) ja Jörn Donnerin Här börjar äventyret (1965)). Uran toinen Jussi-palkinto tuli vuonna 1972 Matti Kassilan elokuvasta Haluan rakastaa Peter, joka pyrki, harvinaista kyllä, kuvaamaan aikuista rakkautta ja vieläpä naisen näkökulmasta. Niskasen melko vähälle huomiolle jääneessä lamakuvauksessa Syksyllä kaikki on toisin (1978) Istan roolisuoritus ahdinkoon ajautuvan pankinjohtajan vaimona nosti monen kriitikon silmissä koko elokuvan pisteitä. Nykyisin Tea Ista on jäänyt eläkkeelle, mikä merkitsee kaikkea muuta paitsi syrjään vetäytymistä. 2000-luvun alun suuriin näyttämötöihin kuuluu Helsingin Kaupunginteatterin Kultalampi yhdessä Matti Raninin kanssa, ja televisiossa Ista on nähty vuoden 2003 puolella jo esimerkiksi kohutussa Venny-sarjassa. Ere Kokkosen Paasilinna-filmatisointi Kymmenen riivinrautaa (2002) toi jälleen Jussi-ehdokkuuden, vaikkei tällä kerralla palkintoa. Kimmo Laine Tea Istan elokuvat: 1952 Teuvo Tulio (Theodor Antonius Tugai 1912-2000)Näyttelijänä, käsikirjoittajana, leikkaajana, ohjaajana, tuottajana ja tuotannonjohtajana toimineella Teuvo Tuliolla on merkittävä sija suomalaisessa elokuvahistoriassa. Hänen elokuvauransa ulottui 1920-luvun lopusta 1970-luvun alkuun. Hänet tunnetaan erityisesti vaikuttavien melodraamojen tekijänä. Ensimmäiset elokuvansa Tulio, tuolloin vielä omalla nimellään Theodor Tugai, teki tiiviissä yhteistyössä Valentin Vaalan kanssa. Vaala ohjasi ja Tugai näytteli pääosat elokuvissa Mustat silmät (1929) ja Mustalaishurmaaja (1929), jotka he valmistelivat ja toteuttivat yhdessä. Tugai näytteli pääosan vielä muutamassa Vaalan elokuvassa ja kasvatti mainettaan "Suomen Valentinona". Hän halusi kuitenkin ohjata itse. Ohjaajana Tugai alkoi käyttää Teuvo Tulio -nimeä. Heti ensimmäisistä töistä lähtien (Taistelu Heikkilän talosta, 1936, Nuorena nukkunut, 1937, sekä Kiusaus, 1938) Tulion ohjauksissa on ollut selvästi havaittava omaleimainen ote. Tässä on kuitenkin tyydyttävä aikalaistodistuksiin, koska kyseiset elokuvat tuhoutuivat Adams-filmin tulipalossa 1950-luvulla. Laulu tulipunaisesta kukasta (1938) ja Unelma karjamajalla (1940) ovat kuitenkin säilyneet Tulion varhaisimmista, maalaisaiheisiin keskittyneistä elokuvista. Niissä onkin luonnolla aivan erityinen, elämän voimaa ja hurmosta uhkuva osa. Usein Tulio käyttää myös kuvallista symboliikkaa luoden pieniin yksityiskohtiin tihentyneitä merkityksiä. Näyttelijätyöskentely on hyvin latautunutta ja aistilliset rakkauskohtaukset ovat suomalaisessa elokuvassa ennennäkemättömän suorasukaisia ja kiihkeitä. Tulion sodanjälkeiset elokuvat sijoittuvat yleensä kaupunkiympäristöön, joka Tulion naishahmoille on turmeluksen pesäpaikka. Naisen seksuaalisuus on korostetusti elokuvien keskiössä. Siitä saavat alkunsa ja juurensa niin hallitsematon alkoholinkäyttö kuin hulluuteen asti riivaava mustasukkaisuus. Tulio palaa elokuvissaan toistuvasti samaan perustarinaan. Hänen vakionäyttelijänsä Regina Linnanheimon vangitseva katse luo tunnelmia ja jännitteitä lukuisissa lähikuvissa. Poikkeuksellista on, että Tulio filmasi useat elokuvansa myös ruotsinkielisinä. Tällöin hän saattoi vaihtaa joitakin näyttelijöitä tai muuttaa tapahtumia tai yksityiskohtia. Ruotsiin myydyissä töissä hän käytti omaa Tugai-nimeään. Tulio on suomalaisen elokuvan selkein auteur: hänen tekijyytensä on tunnistettavissa läpi koko tuotannon. Hän pysyttelikin suurten tuotantoyhtiöiden ulkopuolella säilyttääkseen mahdollisuutensa itsenäisiin ratkaisuihin. Elokuvat ovat kuvallisesti hyvin voimakkaita, usein melodramaattisia ja liioittelevia. Myös niiden musiikki on tunteisiin vetoavaa. Erityisesti Tauno Marttisen säveltämissä 1940- ja 50-luvun töissä sillä on huomattava osa elokuvien jännitteiden luomisessa ja purkamisessa. Tulion tuotannon arvo oli muutaman vuosikymmenen ajan unohduksissa. Tyylillisesti se ei sopinut alkuunkaan 1960- ja 70-luvulle eikä epäonninen Sensuela (1972) auttanut asiaa. Ohjaaja eristäytyi eikä antanut viimeisten vuosikymmeniensä aikana kuin yhden haastattelun. 2000-luvun alussa Tulio näyttäytyy uudessa valossa oman tiensä rohkeana kulkijana. Suomen elokuva-arkistossa työskennellään parhaillaan tiiviisti, jotta hänen koko jäljellä olevasta tuotannostaan saadaan esityskopiot. Niinpä Suomalaisen elokuvan festivaalikin voi tarjota yleisölleen kiinnostavia Tulio-elokuvia uudelleen arvioitavaksi. Anu Juva Teuvo Tulion ohjaamat elokuvat: Taistelu Heikkilän talosta (1936) Kuningas jolla ei ollut sydäntä(Kungen som inte hade något hjärta). Tuotanto: Neofilmi Oy/Kaj Holmberg. Ohjaus: Päivi Hartzell, Liisa Helminen. Käsikirjoitus: Daniel Katz, Päivi Hartzell, Liisa Helminen, alkuperäisaiheena Mika Waltarin Satu kuninkaasta, jolla ei ollut sydäntä (1945). Kuvauspäällikkö: Jouko Aaltonen. Kuvaus: Esko Nevalainen, Lauri Törhönen. Äänitys: Paul Jyrälä, Jouko Lumme. Leikkaus: Irma Taina. Lavastus: Pentti Valkeasuo. Musiikki: Jukka Linkola. Kertoja: Esko Salminen. Näyttelijät: Kari Frank (kuningas), Aino Seppo (prinsessa). Heikki Kinnunen (pääministeri), Tom Pöysti (prinssi), Markku Blomqvist (mies Väkevä), Asko Sarkola (mies Ovela), Erkki Saarela (mies Vihainen), Jyrki Nousiainen (hovinarri), Veijo Pasanen (aikatauluministeri), Martti Tschokkinen, Leena Uotila, Pirkka-Pekka Petelius, Vesa Vierikko, Petra Frey, Heikki Huopainen. Ensi-ilta Helsingissä (Adlon, Aula, Nordia 1) ja Turussa 17.12.1982 (Kino Turku). Kesto 92 min. "Olipa kerran onnellinen kuningas, jolla oli kuvankaunis kuningatar ja pieni tytär. Äkkiä suuret onnettomuudet kohtasivat valtakuntaa, ja kuningatar sairastui ja kuoli. Silloin kuninkaan mielen täytti niin rajaton suru, että hän antoi poistaa sydämen rinnastaan ja lukita sen linnan syvimpään kellariin." Kuusitoista vuotta valtakunta kukoisti, sillä sydämetön kuningas teki ainoastaan järkeviä päätöksiä. Samalla kuningas kuitenkin tunsi olonsa tyhjäksi. Siksi hän lupaa prinsessan ja puolet valtakuntaa miehelle, joka pystyy tekemään hänet onnelliseksi. Prinssin ja mies Väkevän, Ovelan ja Vihaisen avulla sydän saadaankin viime hetkellä pelastettua ja palautettua kuninkaalle, ilkeän ja ahneen pääministerin estelyistä huolimatta. Moni lasten elokuva on tehty viime kädessä aikuisille, joko yltiöopettavaisiksi, pikkutuhmuuksilla tai näsäviisauksilla naurattaviksi tai aikuisten maailmaa ja sosiaalisia suhteita kuvaaviksi. Kuningas jolla ei ollut sydäntä ei sovi tähän muottiin. Mika Waltarin satuun perustuva elokuva ei aliarvioi sen enempää lapsi- kuin aikuiskatsojaakaan. Sen opetusta ei ole alleviivattu eikä siinä mässäillä väkivallalla eikä siirapilla. Se on upeasti kuvattu tarina, jossa yhtä aikaa sekä kunnioitetaan sadun kerronnan perinteitä että etsitään vaihtoehtoisia ja tuoreita näkökulmia. Silloin prinssikään ei ole aina rohkea eikä prinsessa passiivinen. Waltarin satu on pituudeltaan vain runsaat kymmenen sivua. Daniel Katzin ja ohjaajien yhteistyössä työstämään käsikirjoitukseen lisättiin kuitenkin erittäin onnistuneesti tapahtumia ja henkilöhahmoja niin että lopputuloksena on kulkeva satuelokuva. Elokuvan linnakohtaukset on kuvattu Saksan Hessenissä, Suomessa kuvauspaikkoina taasen toimivat Suomenlinna ja Aulanko. Elokuva tehtiin kovassa kiireessä, mutta juuri estetiikka on hauskan tarinan lisäksi sen parhaita puolia. Vaikka aivan viime vuosina lasten ja varsinkin varhaisnuorten ja nuorten elokuvien tuotanto on Suomessa lisääntynyt (Cyclomania, Pieniä eroja, Rölli ja metsänhenki, Young Love, Kyytiä Moosekselle, Heinähattu ja vilttitossu), on puhtaita satuelokuvia Suomessa tehty kovin vähän. Siksi Kuningas jolla ei ollut sydäntä on edelleen tärkeä työ ja viitoittamassa tietä muillekin elokuvantekijöille tämän - kuten vanha sanonta kuuluu - haastavan mutta kiitollisen elokuvalajityypin tekemiseen. Tarpeesta kertoo sekin, että Hartzellin molemmat 80-luvun työt (joista toinen oli pari vuotta myöhemmin valmistunut Lumikuningatar) keräsivät teatterikierroksellaan yli satatuhatta katsojaa. Matti Salakka Olet mennyt minun vereeni(Det gick mig i blodet.) Tuotanto, ohjaus ja leikkaus: Teuvo Tulio. Käsikirjoitus: Arel (= Aksa Regina Elisabeth Linnanheimo). Kuvaus: Veikko Laakso. Äänitys: Hugo Ranta. Lavastus: Lauri Ahokas. Musiikki: Tauno Marttinen. Näyttelijät: Regina Linnanheimo (Rea), Ami Runnas (säveltäjä Tauno Tarras), Rauha Rentola (Eeva), Åke Lindman (Erkki, merikapteeni), Elli Ylimaa (Rean äiti), Kirsti Hurme (Tarraksen vaimo), Laila Rihte (Tarraksen sisäkkö), Eero Leväluoma ja Kauko Vuorensola (poliiseja), Sven Relander (olutkapakan omistaja), Matti Lehtelä (mies olutkapakassa), Anton Soini (osto- ja myyntiliikkeen omistaja), Lauri Korpela (siivooja), Kaija Suonio (Rean asunnon uusi omistaja), Nestori Lampi (Eevan kavaljeeri), Hugo Ranta (Henkisen Työn välityskeskuksen virkailija). Ensi-ilta 21.9.1956 (Helsinki, Turku, Lahti). Kesto: 102 min. Teuvo Tulion ja Regina Linnanheimon yhteistyö päättyi kyseenalaiseen melodraamaan Olet mennyt minun vereeni. Tuliomaiseen tapaan elokuvasta valmisteltiin myös ruotsinkielistä versiota, mutta elokuva ei valmistunut koskaan. Tulio teki elokuvaansa Oy Alkoholiliike Ab:n rahoittamana, mutta kriitikot vierastivat lopullisen filmin rankkuutta. Osa heistä totesi Tulion ilmaisun olevan jäännettä 1930-luvulta, osa kiitteli Tuliolle tyypillisiä montaasijaksoja. Yhä vieläkin osa Tulio-tutkijoista sijoittaa elokuvan ohjaajansa tuotannon alimpaan kastiin, osa sen sijaan vaikuttuu melodraaman voimasta. Erityisesti loppupuolen rappiokertomuksen kuvitus ja äänimaailman hyödyntäminen on elokuvataidetta parhaimmillaan. Riemastuttavana kannattaa merkille myös ravintolajakso, joissa Tulion elokuvista tuttu nuori huorahahmo vetää vanhempia miehiä puoleensa kuin mesi mehiläistä. Regina esittää itse kirjoittamassaan elokuvassa köyhää tehtaantyttöä Reaa, joka joutuu kevytmielisen säveltäjä Tauno Tarraksen leikkikaluksi. Rea pelastautuu kuitenkin komean merikapteenin myötä avioliiton auvoisaan satamaan. Yksinäisenä merimiehen vaimona hän ei kuitenkaan voi välttyä seksin ja alkoholin tarjoamilta houkutuksilta. Rean elämä suistuu jyrkkään alamäkeen. Regina Linnanheimo näyttää viimeisessä valkokangasesiintymisessään taidon väistyä elokuvatähteydestä unohtumattomasti. Kuka osaisi kuvitella Kaivopuiston kaunista Reginaa liikuttavan rähjäisenä puliämmänä? Tulio-historiaa tunteva riemastuu huomatessaan, että Reginan vastapoolina esittäytyy 1940-luvun tumma femme fatale Kirsti Hurme. Elokuvassa päättyy myös Tulion kymmenvuotinen yhteistyö säveltäjä Tauno Marttisen kanssa. Rean onnellisen perhe-elämän kääntyessä vastatuuleen musiikissa hyödynnetään sota-ajan kauhuista kertovaa Marttisen orkesteriteosta Suomalainen murhenäytelmä (1942). Vanha juomalaulu "Oi jos mä takaisin saisin sen ajan" sen sijaan muodostaa musiikin kerronnallisen ytimen. Sävelmää muunnellaan useaan otteeseen päähenkilö Rean joutuessa yhä syvemmälle turmioon. Elokuvan lopussa voimakasääninen oopperan mieskuoro korostaa kohtalon väistämättömyyttä. Musiikki kestää jälleen useita minuutteja loppuhimmennyksen jälkeen. Katsoja jää istumaan tyrmistyneenä paikoilleen. Juha Seitajärvi Mustalaishurmaaja(Zigenarcharmören.) Tuotanto: Fennica/Armas Willamo. Ohjaus: Valentin Vaala. Käsikirjoitus: Theodor Tugai ja Valentin Vaala. Kuvaus: Aho, Soldan & Co. Leikkaus: Valentin Vaala. Lavastus: Valentin Vaala. Näyttelijät: Theodor Tugai (Manjardo), Meri Hackzell (Esmeralda), Hanna Taini (Akris), Alli Riks (Glafira), Bruno Laurén (Feri), Waldemar Wohlin (Iska). Ensi-ilta Helsingissä 4.11.1929 (Kalevala, Olympia, Scala), Turussa 18.11.1929 (Scala). Kesto: 69 min. Valentin Vaalan (alunperin Valentin Ivanoff) ensimmäiset valmiiksi saatetut elokuvat Mustat silmät ja Mustalaishurmaaja ovat varhaisimmat kotimaiset elokuvat, joissa romanit ja romanius ovat keskeisiä temaattisia ja juonellisia tekijöitä. Molemmissa elokuvissa mustalaissankarina nähdään toisena käsikirjoittajanakin toiminut Theodor Tugai (Teuvo Tulio). Vasta kuusitoistavuotias Tugai oli suomalaisen elokuvan uudentyyppinen sankari, haaremisilmäinen "Suomen Valentino", joka kuvattiin usein passiivisen viettelevänä, elokuvan naissankarit Alli Riks ja Hanna Taini taas avoimen ja hyökkäävän seksuaalisina. Aikansa elokuvina Mustalaishurmaaja ja myöhemmin valmistunut Laveata tietä olivat synnyttämässä suomalaista tähtijärjestelmää ja ammattimaista markkinointia, joissa keskiössä oli juuri päänäyttelijöiden lumovoima. Mustalaisromantiikka väritti kansainvälistä viihdeteollisuutta 1920-luvun lopulla muutenkin. Esimerkiksi Johann Straussin operettiin perustuvaa saksalaista Mustalaisparoni-elokuvaa markkinoitiin näyttävästi myös Suomessa. Mustalaishurmaajassa, joka sijoittuu ajallisesti ja paikallisesti määrittämättömään, myyttiseen romaniyhteisöön, eivät vaikuttimena liene kuitenkaan yksinomaan ulkomaiset romanielokuvat. Yhtä paljon ovat voineet vaikuttaa Tulenkantajiin liittynyt itämaisen eroottisuuden ihannointi sekä varhaiset westernit. Ratsastuskohtauksia on useita ja elokuvan lopussa päähenkilö karkaa takaa ajavien poliisien kynsistä junan pohjasta kiinni pitäen. Telttojen suuret seinävaatteet ja naisten pukeutuminen eivät taida viitata yksinomaan romaniyhteisöön. Orientalismin stereotypioita tarinaan tuo esimerkiksi häviölle jääneen kilpakosijan harakiri-itsemurha. Mustalaishurmaaja herätti Suomessa laajaa kiinnostusta jo valmistumisvaiheessaan. Elokuvan mustalaisleirissä suoritetut kuvaukset poikivat artikkeleita aikakauslehtiin. Vaala ja Tugai kuvailivat itsekin, kuinka "kaalon lapset" suhtautuivat elokuvantekoon. Lehdissä olleiden juttujen mukaan romanielämä on käytännössä hyvin samanlaista kuin valkokankaalla nähtävä. Oliko kyse sitten eksotiikan kaipuusta vai markkinointikikasta, onkin jo monimutkaisempi kysymys. Kaiken romanttisuuden keskellä Mustalaishurmaajan romanikuvaukset ovat myös koruttomia ja "realistisia" ja elokuva ottaa huomioon valtaväestön ja romanien välisen ristiriidan. Vaikka elokuvan viimeinen väliteksti kertookin "iloisen mustalaiskulkueen laulavan ja nauravan entiseen tapaan", leimaa romanielämää nostalgisuus ja surumielisyyskin. Elokuvan suhde romaneihin - kaiken romanttisuuden ja myyttisyyden keskellä - onkin kenties sisäistyneempi kuin monen myöhemmän elokuvan. Romanit esitetään ryhmätapojen ja traditioiden orjina, mutta sydämiltään vapaina. Heille annetaan selkeä oikeus elää omalla, tosin elokuvassa vahvasti glorifioidulla tavallaan. Matti Salakka Runoilija ja muusa(Poeten och hans musa.) 1978. Tuotanto: Filmityö Oy, Oy Mainos-TV-Reklam Ab. Tuotannonjohto: Jaakko Pakkasvirta. Tuotantopäällikkö: Anssi Mänttäri. Tuotantosihteeri: Milja Mykkänen. Ohjaus: Jaakko Pakkasvirta. Apulaisohjaaja: Lauri Törhönen. Käsikirjoitus: Titta Karakorpi ja Jaakko Pakkasvirta. Kuvaus: Esa Vuorinen. Äänisuunnittelu ja äänitys: Johan Hake. Apulaisäänittäjä: Tom Forsström ja Olli Soinio. Miksaus: Tuomo Kattilakoski. Leikkaus: Irma Taina. Lavastus: Matti Marttila. Puvut: Airi Iso-Lotila ja Marjatta Nissinen. Naamiointi: Mila Niemi ja Inkeri Terävä. Näyttelijät: Esko Salminen (runoilija Eino Leino), Katja Salminen (Freya Schoulz, Eino Leinon ensimmäinen vaimo), Elina Salo (kirjailija L. Onerva), Paavo Liski (Kasimir Leino), Pertti Palo (Artturi Lönnbohm), Marita Nordberg (Freyan äiti), Heidi Krohn (Olga Lönnbohm), Kalle Holmberg (Akseli Gallen-Kallela), Henri Kapulainen (Jean Sibelius), Carl-Axel Heiknert (Sibelius vanhana), Jaakko Pakkasvirta (Otto Manninen), Virpi Uimonen (Anni Swan), Leif Wager (kartanon isäntä), Esa Pakarinen Jr (Gustaf von Numers), Ismo Kallio (maalaiskirjailija), Tom Wenzel (Freyan rakastaja), Kyllikki Forssell (Ida Aalberg). Pituus: 105 minuuttia. Ensi-ilta Helsingissä ja Turussa (Kinola) 13.10.1978. Jaakko Pakkasvirran ohjaama Runoilija ja muusa lukeutuu Suomessa pitkään vahvoilla olleeseen suurmieselokuvan perinteeseen. Pakkasvirran elokuva valmistui vuonna 1978 runoilija Eino Leinon syntymän sataa vuotta juhlistamaan, ja puitteiltaan elokuva pyrittiin saamaan mahdollisimman lähelle epookkia. Filmin tuotantokustannukset olivatkin Suomen elokuvahistorian siihen asti kalleimmat, vähän yli 2,8 miljoonaa markkaa. Runoilija ja muusa esittelee Eino Leinon (Esko Salminen) elämästä otteita, joita alkutekstit kuvaavat "kuvitteellisiksi, mutta elämäkertatietojen innoittamiksi". Päähuomion käsikirjoituksessa saa yhtäältä Leinon ensimmäinen avioliitto Freya Schoulzin kanssa, toisaalta hänen rakkaussuhteensa runoilija L. Onervaan. Aikalaiskriitikot tervehtivät Runoilijaa ja muusaa pääasiassa onnistuneena juhlaelokuvana, jossa sekä Leinoa että hänen elämäänsä, ympäristöään että vaikutustaan siihen on tutkittu huolella. Eino Leinon, Freyan ja Onervan ohella elokuvassa näyttäytyvät myös muut aikansa merkkihenkilöt, mukaanlukien Leinon taiteilijaystävät Jean Sibelius, Akseli Gallen-Kallela ja Pekka Halonen. Erityisen ilahtuneita kriitikot olivat kuvaaja Esa Vuorisen taltioimasta maisemasta ja ympäristöstä, jonka katsottiin tekevän kunniaa Leinon runoudelle. Toisaalta osa arvostelijoista oli huolissaan siitäkin, että filmin visuaalinen varmuus saattaa myös piilottaa alleen jotain Leinon herkkyydestä ja tuskasta. Ensi-iltakierroksellaan Runoilija ja muusa keräsi yli 200 000 katsojaa ja kolme Jussi-palkintoa: Esa Vuorinen sai oman pystinsä parhaasta kuvauksesta, Matti Marttila lavastuksesta ja Elina Salo osastaan L. Onervana. Taneli Topelius Kuu on vaarallinen(Månen är farlig). Tuotanto: Oy Suomen Filmiteollisuus / T.J. Särkkä. Ohjaus: Toivo Särkkä. Käsikirjoitus: Särkkä (Hans Severinsenin romaanista Besættelse, 1944, suom. Kirottu Kuu, 1945). Kuvaus: Olavi Tuomi. Leikkaus: Elmer Lahti. Lavastus: Aarre Koivisto. Musiikki: Einar Englund. Äänitys: Kurt Vilja. Näyttelijät: Liana Kaarina (Elsi Pettinen), Esko Salminen (Reino Tuomainen), Toivo Mäkelä (tukkukauppias Sten Lehtoja), Eero Roine (kauppias Tuomainen, Reinon isä), Rose-Marie Precht (Maija), Åke Lindman (nimismies Hermanson), Kaarlo Wilska (konstaapeli Kokkonen). Ensi-ilta Helsingissä 5.1.1962, Turussa 12.1.1962. Kesto: 107 min. Suomalaisen elokuvan vaiheissa merkitsee vuosi 1961 tärkeätä rajapyykkiä sikäli, että sen aikana tuotetut elokuvat kilpailivat ensimmäisen kerran jaossa olleista valtion elokuvapalkinnoista. Niitä tavoittelemaan lähtivät kaikki kesän ja syksyn 1961 elokuvatuottajat; suurin yhtiö Suomen Filmiteollisuus peräti kolmen Toivo Särkän itsensä ohjaaman elokuvan voimin. Reino Lahtisen näytelmään perustunut Me oli Särkän varsinainen valtionpalkintoelokuva; Mika Waltarin Miljoonavaillinki-näytelmän filmatisointi sekä film noir –tyyppinen rikoselokuva Kuu on vaarallinen lähinnä varmistelivat sivustoja. Särkän pettymys oli suuri, kun palkinnot menivätkin kilpaileville yhtiöille, Fennada-Filmi Oy:lle ja Suomi-Filmi Oy:lle. Kuu on vaarallinen –elokuvan innoittajana oli tanskalaisen Hans Severinsenin romaani Besættelse (1944) – suomennoksena se oli ilmestynyt 1945 nimellä Kirottu kuu. Tanskassa romaani oli filmattu heti tuoreeltaan, ohjaajana Bodil Ipsen. Itse laatimassaan käsikirjoituksessa Toivo Särkkä jätti pois romaanin pidätyssellissä tapahtuvan kehyskertomuksen ja muutti henkilöiden nimet suomalaisiksi. Samalla Severinsenin dramaattisesta ja psykologisesti motivoidusta romaanista kehkeytyi illuusioton rikostarina, johon Särkän ohjaustyyli toi vielä oman ”kovaksikeitetyn” perusjuonteensa. ”Kiihkeä rakkaustarina jäntevänä elokuvana – niin kuuma, ettei Suomessa ole ennen tämän veroista elokuvaa tehty”, mainosti yhtiökin 71-vuotiaan pääjohtajansa työtä. Rakenteeltaan Kuu on vaarallinen on kaksinkertainen kolmiodraama. Nuori kevytkenkäinen Elsi Pettinen (Liana Kaarina) aloittaa harkitun seurustelun rikkaaksi arvelemansa tukkukauppias Sten Lehtojan (Toivo Mäkelä) kanssa, mutta rakastelee samanaikaisesti rannalla tapaamansa Reino Tuomaisen (Esko Salminen) kanssa. Tällä puolestaan on entuudestaan jo väljähtymässä oleva suhde tyttöystäväänsä Maijaan (Rose-Maria Precht). Ihastus ja mustasukkaisuus ajavat kummatkin miehet tekoihin, joiden seuraamukset osoittautuvat heille kohtalokkaiksi. Elokuvatarkastamo suhtautui näkemäänsä varsin sekavin tuntein. Sen lisäksi että elokuvasta luonnollisestikin tuli lapsilta kielletty, tarkastamo määräsi leikkauksia kaikkiaan 23 metriä eli yhteispituudeltaan 50 sekuntia. Kuu on vaarallinen –elokuvan kotimainen yleisömenestys kuului esitysvuotensa parhaisiin, minkä lisäksi elokuva saatiin kaupaksi peräti 36 maahan, kiitos tuonaikaisissa oloissa rohkeiden alastomuus- ja rakastelukohtausten. Kuu on vaarallinen oli Toivo Särkän 48. henkilökohtainen ohjaustyö – tämän jälkeen häneltä tulikin enää yksi itse ohjattu elokuva, romanttinen värielokuva Ihana seikkailu (1962). Apulaisohjaajana Kuu on vaarallinen –elokuvassa Särkällä oli Åke Lindman, joka kuvausten päätyttyä vihdoinkin sai kaipaamansa tilaisuuden ohjata ensimmäinen elokuvansa Kertokaa se hänelle... Kari Uusitalo Rakkauden risti(Kärlekens kors). 1946. Tuotanto ja ohjaus: Teuvo Tulio. Käsikirjoitus: Filmimies (Nisse Hirn), alkuperäisaiheena Aleksandr Pushkinin novelli Postimestari ja hänen tyttärensä kokoelmassa Laukaus y.m. kertomuksia, 1830, suom. Juho Alava, 1908. Kuvaus: Uno Pihlström ja Pentti Lintonen. Kamera-assistentti: Veikko Laakso. Äänitys: Yrjö Saari. Leikkaus: Teuvo Tulio. Lavastus: Kosti Aaltonen. Naamiointi: Raakel Tuomi. Näyttelijät: Regina Linnanheimo (Riitta), Oscar Tengström (Majakka-Kalle), Ville Salminen (konsuli Mauri Holmberg), Rauli Tuomi (taiteilija Henrik Hormi), Pentti Viljanen (Pekka), Hilly Lindqvist (Saara), Elli Ylimaa (ompelimon johtajatar), Lauri Korpela (luotsi), Senja Soitso (Maija), Ingmar Englund (kitaransoittaja), Tuli Arjo (kapakkalaulajatar), Emma Väänänen (Sylvi, Riitan äiti valokuvassa). Pituus: 99 minuuttia. Ensi-ilta Helsingissä 8.3.1946, Turussa 22.3.1946 (Bio-Bio, Kinola 24.3., ruotsinkielinen versio Pallas). Teuvo Tulion Rakkauden ristin alkuteksteissä mainitaan elokuvan pohjautuvan vapaasti Aleksandr Pushkinin novelliin ”Postimestari ja hänen tyttärensä”. Aikalaisyleisön mielessä leijaili ehkä kuitenkin väkevämpänä Tulion edellinen elokuva Sellaisena kuin Sinä minut halusit (1944). Pohjimmiltaan kummatkin kertoivat tarinan viattomasta saaristolaistytöstä, josta suurkaupunki tekee synnillisen prostituoidun. Rakkauden ristin Riitta (Regina Linnanheimo) on jyrkän isänsä kanssa pienellä majakkasaarella asuva neito, jonka toiveet isomman maailman näkemisestä täyttyvät, kun saarelle haaksirikkoutuva konsuli (Ville Salminen) vannoo rakkauttaan ja lupaa viedä tämän kaupunkiin. Todellisuus osoittautuu suurkaupungin kasvottomassa hulinassa kuitenkin haaveita raadollisemmaksi. Rakkauden ristissä naisen lankeemus madonnasta huoraksi selitetään melodramaattisesti häpeän tunteella, joka ei ole muuttunut miksikään vuosituhansiin. Prostituoiduksi ajauduttuaan Riitan pelastaa kadulta idealistinen taiteilija (Rauli Tuomi), joka haluaa hänet mallikseen. Uusi taulu kuvaa tarinaa roomalaisesta orjattaresta, joka rakastuu, mutta lopulta ristiinnaulitaan syntiensä tähden. Jos jo aikalaisvastaanotto syytti Tuliota aikaisempien elokuviensa plagioimisesta, se ei estänyt ohjaajaa päivittämästä teemaa myöhemmin vielä kertaalleen. Tulio käytti aihetta myös viimeiseksi jääneessä elokuvassaan Sensuela (1973). Rinnakkain Rakkauden ristin kanssa Tulio kuvasi myös seuraavan elokuvansa Levoton veri, ja filmit valmistuivatkin parin kuukauden viiveellä toisistaan alkuvuodesta 1946. Kummankin pääosassa nähtiin Regina Linnanheimo, jonka yhteistyö Tulion kanssa jatkui tiiviinä vuosikymmenen ajan elokuvaan Olet mennyt minun vereeni (1956) saakka. Linnanheimo sai sekä Rakkauden rististä että Levottomasta verestä yhteisesti Jussi-palkinnon vuoden naispääosasta. Rakkauden rististä ja Levottomasta verestä kuvattiin samaan aikaan myös ruotsinkieliset rinnakkaisversiot. Taneli Topelius Mustaa valkoisella(Svart på vitt.) Tuotanto: FJ-Filmi Oy, Jörn Donner Productions. Tuotannonjohto: Arno Carlstedt. Ohjaus: Jörn Donner. Apulaisohjaaja: Jaakko Talaskivi. Käsikirjoitus: Jörn Donner, alkuperäisaiheena Marko Tapion synopsis ”Sympaattinen mies” Kyösti Varesvuon aiheen pohjalta. Kuvaus: Esko Nevalainen. B-kuvaaja: Kari Sohlberg. Kamera-assistentti: Jorma Aarroskari. Äänitys: Paul Jyrälä. Äänitysassistentti: Matti Ylinen. Miksaus: Tuomo Kattilakoski. Leikkaus: Jörn Donner. Äänileikkaus: Thomas Holéwa, Paul Jyrälä. Musiikki: George Riedel. Näyttelijät: Kristiina Halkola (Maria Constanza), Liisamaija Laaksonen (diplomiekonomi Anja Holm), Jörn Donner (myyntipäällikkö Juha Holm), Jukka Virtanen (mainoselokuvaohjaaja), Lasse Mårtenson (Risto, ”Pekka”, mainospäällikkö), Marketta Riisalo (Marketta Holm, ”Pia”), Tuula Nyman (Marian ystävätär), Marja Korhonen (Anjan äiti), Pehr-Olof Sirén (Anjan isä), Eero Melasniemi (Marian entinen poikaystävä), Tuomas Harpf (Tuomas, liftaava poika), Toivo Helander (hotelli Patrian portieeri), Kristina Hautala (laulusolisti), Anja Koivisto, Anneli Koivisto, Pia Moberg (jääkaappimannekiinit), Esko Jantunen (mainoselokuvaaja), Sulevi Peltola (nuorukainen sängyssä). Ensi-ilta: 15.3.1968 (Helsinki, Lahti, Oulu, Pori, Tampere, Turku: Kinola). Kesto: 96 min. Äänekkäät kulttuuriradikaalit kritisoivat 1950-60-luvulla suomalaisen elokuvateollisuuden menneisyyden kuvaukseen perustuvaa massatuotantoa. Vaadittiin yhteiskuntaan sitoutumista, kansallista elokuvaa, joka kuvaisi elokuvan tekohetken todellisuutta. Kärkevimmin kritiikkiä ja muutosvaatimuksia esitti Jörn Donner. Siksi hänen omilta elokuviltaan odotettiin esimerkkiä. Mustaa valkoisella oli Donnerin viides ja ensimmäinen täysin suomalaisvoimin tehty elokuva. Vaikka se ei poliittisuuden vaatimusten osalta täyttänyt odotuksia, oli se kuitenkin yhteiskunnallinen kannanotto. Elokuva alkaa kuvavälähdyksillä Holmin perheestä. Taustalla naisääni kertoo ”onnellisesta, tasapainoisesta, suomalaisen keskiluokan malliperheestä”, joksi aikakauslehti Holmin perheen on valinnut. Ydinperheen auvoista onnea autoineen ja kodinkoneineen korostetaan. Se on kuitenkin vain pintaa, joka nauraa yhteiskunnallisten instituutioiden muuttumattomuuden vaatimuksille. Holmit ovat yksittäistapaus, joka 1960-luvun lopun murroksessa alkoi olla yhä yleistettävämpi. Juha on jääkaappifirman myyntipäällikkö, joka viihtyy paremmin tekaistuilla kokousmatkoilla kuin kotona. Firman mainoselokuvaohjaaja tietää syyn: Juha on “ammattimies alalla jos toisellakin – ja varsinkin toisella.” Vieraissa käydään ja tragedia kasvaa, mutta mikään ei voi olla huonosti niin kauan, kun asiasta ei ole mustaa valkoisella. Donnerin kerronta rikkoo rytmikkäästi klassista kerrontaa. Sitä määrittävät ajan esteettisille vaatimuksille ominaiset jatkuvuudesta vieraannuttavat keinot, kuten hyppyleikkaukset, alun kertojaääni sekä suoraan kameraan katsovat henkilöt. Mustaa valkoisella toimii kaikkinensa kiinnostavana ajankuvana. Ajallinen etäisyys kultaa ympäristöt, lavasteet ja asusteet, mutta dialogiin se on lisännyt humoristisen vivahteen. Kun elokuva valmistui, se johti pitkään oikeusprosessiin. Syynä oli se, että Donner lisäsi Halkolan kanssa kuvattuun rakkauskohtaukseen leikkausvaiheessa sijaisnäyttelijän kanssa kuvattua materiaalia. Lopulta keväällä 1975 korkein oikeus päätti, että Donner ja yhtiö joutuvat maksamaan Halkolalle korvauksia. Seitsemän vuotta aiemmin elokuva oli saanut valtionpalkinnon ja Donner vastaanottanut Jussi-patsaan vuoden parhaasta ohjauksesta. Tommi Römpötti Perkele! Kuvia Suomesta(Perkele! Bilder från Finland.) 1971. Tuotanto: FJ-Filmi Oy. Tuotannonjohto: Jörn Donner. Tuottaja: Arno Carlstedt. Ohjaus: Jörn Donner, Jaakko Talaskivi, Erkki Seiro. Suunnittelu: Jörn Donner, Jaakko Talaskivi, Erkki Seiro. Kuvaus: Heikki Katajisto, Eero Salmenhaara. Äänitys: Erkki Seiro. Miksaus: Tuomo Kattilakoski. Leikkaus: Jörn Donner, Jaakko Talaskivi, Erkki Seiro. Musiikki: M.A.Numminen. Musiikin sovitus: Jani Uhlenius. Kertoja: Jörn Donner, Jaakko Talaskivi. Ensi-ilta Helsingissä 19.3.1971 (Adams), Turussa 26.10.1972 (Astor). Kesto 104 min. Naisenkuvien saaman kritiikin jälkeen Jörn Donner koki itsensä halvaantuneeksi – monellakin eri tavalla. Hänen jalkansa leikattiin, minkä jälkeen hän liukastui ja joutui sairaalaan. Sairaalassa Donnerilla oli aikaa miettiä. Hän kirjoitti 1976 Nya Arguksessa: "Vuodesta 1963, jolloin aloitin Syyskuisella sunnuntailla, vuoteen 1970 olivat taiteenlajit jatkuvasti politisoituneet Ruotsissa ja Suomessa. Minun oli pakko tuntea itseni vanhanaikaiseksi ja jälkeen jääneeksi yrittäessäni panna painopisteen tarinan kertomiseen, inhimillisen kokemuksen välittämiseen." Donner oli lisäksi pettynyt siihen, että hänet oli samastettu Naisenkuvien päähenkilöön eikä elokuvan parodisuutta ollut tajuttu. Donnerin tuore tilitys on suorasukainen: ”Omat selitykseni sille, että en ollut suosittu, olivat ehkä eräänlaista itsepuolustusta sitä yksinkertaista tosiseikkaa vastaan, että olin elokuvantekijänä aika epäonnistunut.” Donner päätti kokeilla jotain erilaista. 1960-luku oli nähnyt poliittisen ja nimenomaan taistelevan dokumenttielokuvan nousun – monet ranskalaiset ja amerikkalaiset ja kolmannen maailman elokuvantekijät olivat hylänneet kertomuselokuvan keinot ja ryhtyneet kuvaamaan todellisuutta eri tavalla, pamfletinomaisesti kärjistäen ja perinteisiä kerrontatekniikoita hajottaen. Suomessa poliittista dokumenttia oli harjoittanut menestyksellisesti Lasse Naukkarinen jo 1960-luvun lopulta alkaen (Solidaarisuus, 1969). Donner päätti lähteä samoille apajille. Tarkoitus oli tehdä kriittinen katsaus Suomen tilaan, vähän samalla tavalla kuin Donner oli tehnyt kirjassaan Uusi maamme kirja (1967). Elokuvan lähtökohtana olivat vuoden 1970 eduskuntavaalit, ja sen keskiössä ovat eripariset haastattelut. Ulkoministeri Väinö Leskisen haastattelu rinnastuu pikkukaupunkien työttömien karuihin kertomuksiin. Elokuvassa kuullaan myös paljon aikansa poliittista laulua. Donner itse pahoittelee, että Jarkko Laineen laululyriikat ilmentävät ”ylevää ideologista yksinkertaistamista”. Kritiikki kuitenkin tyrmäsi Perkeleen yhteiskunnallisen aineksen. Elokuvan yhteiskunnallista näkemystä pidettiin kypsymättömänä ja riittämättömänä. Donner toteaakin: ”Voimakas ja kovaääninen uusmarxilainen vasemmistomielipide kuvittelee kernaasti, että harhautettu kansa tarvitsee vain valistusta. Sen jälkeen yhteiskunta muuttuu automaattisesti. Perkele! –elokuvan haastattelut osoittivat selvästi, kuinka perustavan tärkeä turvallisuuden vaatimus on. Vain pieni vähemmistö vaivautuu yrittämään lähemmin analysoida niitä yhteiskunnallisia voimia, jotka säätelevät yksittäisen ihmisen asemaa.” Elokuvasta poistettiin kohtaus, jossa Jaakko Talaskivi, elokuvan apulaisohjaaja ja yksi haastattelijoista, iskee ravintolassa nuoren naisen, vie tämän hotellihuoneeseen ja harrastaa tämän kanssa seksiä. Elokuvan täydellinen versio nähtiin valkokankailla ensimmäisen kerran Tampereen elokuvajuhlilla 90-luvun alussa. Juri Nummelin Donnerin kirjoitus ”Perkele! Kuvia Suomesta. Työraportti” ilmestynyt alun perin Nya Argus –lehdessä toukokuussa 1971. Teksti on julkaistu myös kirjassa Jörn Donner: Houkutusten aamu. Toim. ja suom. Risto Hannula. VAPK ja SEA: Helsinki 1990. Män kan inte våldtas/Miestä ei voi raiskata.1978. Tuotanto: Jörn Donner Productions Oy, Stockholm Film Ab. Tuotannonjohto: Jörn Donner. Tuottaja: Anssi Mänttäri. Apulaistuottaja: Jeanette Donner. Tuotantosihteeri: Tuula Söderberg. Ohjaus: Jörn Donner. Käsikirjoitus: Jörn Donner. Alkuperäisteos: Märta Tikkasen romaani Män kan inte våldtas (1975; suom. Miestä ei voi raiskata). Kuvaus: Bille August. Toinen kuvausryhmä: Heikki Katajisto. B-kuvaaja: Fritz Schröder, Pertti Mutanen. Äänitys: Jouko Lumme, Johan Hake. Äänitysassistentti: Erkki Hyvönen. Äänileikkaus: Jouko Lumme. Miksaus: Lars Klettner. Leikkaus: Irma Taina. Lavastus: Ralf Forsström. Tarpeisto: Richard Fortelius, Kari Kekkonen. Musiikki: Heikki Valpola. Kuvaussihteeri: Marja-Liisa Raunio-Laine. Järjestäjä: Jaakko Talaskivi. Naamiointi: Kristiina Valkeasuo. Naamiointiapulainen: Cecilia Drott. Näyttelijät: Anna Godenius (Eva Maria Randers, kirjastovirkailija, ”Maria Andersson”), Gösta Bredefelt (Martin Wester, automyyjä), Toni Regnér (Agneta Jonsson, kirjastovirkailija), Nils Brandt (autoilija), Algot Böstman (Jon Randers, Evan entinen aviomies), Carl-Axel Heiknert (keilailuvalmentaja), Christina Indrenius-Zalewski (Westerin entinen vaimo), Märta Laurent (kirjastonhoitaja Öhman), Margit Lindeman (tanssiravintolan hovimestari), Svante Martin (Svante, Westerin keilailukaveri), Veronika Mattson (Anna Andersson, kirjastovirkailija), Asko Sarkola (lehdenjakaja), Göran Schauman (Bertil Sund, Evan entinen miesystävä), Lars Svedberg (poliisi Pettersson), Gustav Wiklund (keilahallin vahtimestari). Ensi-ilta 3.3.1978 Helsinki, Adlon, Aula, Kino; Turku, Boston. Jörn Donnerin Miestä ei voi raiskata. pohjautuu Märta Tikkasen samannimiseen romaaniin. Romaani sisältää paljon päähenkilön pohdiskelua, jonka Donner on oivaltavasti pystynyt siirtämään elokuvaan toimintana. Kokonaisuus pysyy hienosti ohjaajan hyppysissä, ilmaisu on tyylikästä ja sujuvaa ja se välttää liioittelua. Vähäeleisyydessään Miestä ei voi raiskata. -elokuvaa voi verrata festivaalilla esitettävään Witikan Mies tältä tähdeltä -filmiin. Donnerin ohjauksessa on pääosassa naisnäkökulma, se miten nainen kokee seksuaalisen väkivallan ja miten siitä voi selvitä. Elokuva pohtii myös, kuinka ratkaistaan konkreettinen ongelma: miten nainen voisi tehdä miehelle seksuaalista väkivaltaa? Eva Randers on eronnut kirjastovirkailija, jolla on 17-vuotias poika. Ravintolaillan jälkeen hän suostuu jatkoille erään miehen asuntoon. Tämä raiskaa hänet. Randersin valtaa nöyryytys, häpeä ja pahoinvointi. Pian hän kuitenkin ajaa itsensä toimintaan. Hän ei muista raiskaajansa osoitetta, mutta jäljittää miehen ja tekee suunnitelman tämän nöyryyttämiseksi. Sen toteuttaminen vaatii Randersilta paljon, mutta onnistuu. Näistä aineksista syntyy psykologinen trilleri, jonka jännite kantaa läpi elokuvan. Miestä ei voi raiskata. tarkastelee naiseuden haavoittuvuutta toisestakin näkökulmasta. Sivuteemana seurataan Randersin työtoverin Agneta Jonssonin kamppailua rintasyövän ja sen tuomien ongelmien kanssa. Elokuva otettiin ilmestyessään vastaan ihastuneesti. Kriitikot kiittelivät, ja elokuva sai 70 000 markan laatutukipalkinnon. Lisäksi äänittäjä Jouko Lumme sai 1 500 markan elokuvataiteilijapalkinnon; leikkaaja Irma Taina sai 4000 markan palkinnon sekä tästä että dokumenttielokuvasta Bergman-kansio. Miestä ei voi raiskata. herätti kiinnostusta myös ulkomailla. Se myytiin 19 maahan, ja Sorrenton elokuvajuhlilla 1978 Donner sai Vittorio de Sica -palkinnon. Peter Cowien International Film Guide 1979 nimesi elokuvan vuoden yhdeksänneksi parhaaksi koko maailmassa. Anu Juva Naisenkuvia(Kvinnobilder.) Tuotanto: FJ-Filmi Oy, Jörn Donner Productions Oy. Tuotannonjohto: Jörn Donner. Tuottaja: Arno Carlstedt. Ohjaus: Jörn Donner. Apulaisohjaaja: Jaakko Talaskivi. Käsikirjoitus: Jörn Donner. Kuvaus: Heikki Katajisto. B-kuvaaja: Kaj Lall. Äänitys: Paul Jyrälä. Äänittäjän apulainen: Pekka-Sakari Lehto. Äänitehosteet: Paul Jyrälä. Miksaus: Tuomo Kattilakoski. Leikkaus: Jörn Donner. Leikkausapulainen: Erkki Seiro, Jaakko Talaskivi. Musiikki: Claes af Geijerstam. Näyttelijät: Ritva Vepsä (Saara Salminen, biologianopettaja), Jörn Donner (Pertti, pornoelokuvien tekijä, ”Pertsa”), Kirsti Wallasvaara (Liisa, voimistelunopettaja), Aarre Elo (Jussi, Valmetin insinööri), Marianne Holmström (Ulla Magdalena Carlsson), Henrik Gränö (Sven Alarik Pettersson), Lennart Lauramaa (elokuvatuottaja), Hannu Oravisto (koulupoika), Heli Sakki (näyttelijä), Jaakko Talaskivi (elokuvaaja Peter von Spaak), Anssi Mänttäri (pornosynkkatehostemies), Jukka Sipilä (asunnonvälittäjä), Helena Mäkelä (toimittaja), Henrik Lax (pormestari), Aimo Paapio (Ullan isä), Elvi Saarnio (Ullan äiti), Juhani Kumpulainen (haastemies). Ensi-ilta 6.2.1970 (Helsinki, Jyväskylä, Lahti, Oulu, Pori, Tampere, Turku: Kinola, Kino Turku). Kesto: 90 min. Jörn Donnerin elokuvista jotkut edustavat suomalaisessa elokuvassa sitä eurooppalaisen tuon ajan taide-elokuvaa, jota on nimitetty soft-pornoksi. Pornografia on keskeinen elementti varsinkin Naisenkuvien tarinassa. Amerikasta Suomeen palannut pornografisia elokuvia tehtaileva Pertti on haahuilija, joka juoksee sinne, minne libido osoittaa. Ystäviensä Jussin ja Liisan luona hän tapaa rapukesteillä Saaran, jota ei saa mielestään. Paikalleen hän ei kuitenkaan suostu jäämään, ei edes Saaran takia. Pertti haluaa Suomessakin tehdä pornografista elokuvaa, mutta vähän väliä hän korostaa, että kyse ei ole pornosta vaan rakkauselokuvasta. Ikään kuin Donner, ohjaaja-käsikirjoittaja-leikkaaja-näyttelijä, ennakoisi elokuvastaan nousevan kohun. Kohu nousi suorasukaisesti ja lähikuvin kuvatuista seksiakteista. Erityisesti ikkunan läpi kuvattu otos, jossa näemme suomalaisen auteurin erektion, herätti niin iljetystä, hämmennystä kuin hupiakin. Kuvan asetelmallisuus on ilmeinen: Donner tekee otoksella pilkkaa siitä kuvasta, jollaisena media ja ihmiset hänet näkivät. Pertti näyttelee omassa elokuvassaan samoin kuin Donner Naisenkuvissa. Donner osoittautuu itseironian ja parodian taitajaksi. Aikalaisarvosteluissa Naisenkuvia kiitettiinkin juuri itseironian ansiosta. Negatiivinen kritiikki osui pääasiassa elokuvan sanomaan ja moraaliin, mikäli sellaista nähtiin olevankaan. Donnerin 1950-luvulta asti vaatimaa osallistuvuutta tai poliittisuutta elokuvassa ei ole – ellei sellaisena pidä kotimaista elokuvaa tyrmääviä kommentteja, jotka Pertti esittää koeteatterissa ”perehtyessään” suomalaiseen elokuvaan. Sensuuri piti Naisenkuvia sukupuolikuria höllentävänä ja vaati elokuvasta poistettavaksi epäsiveellisiksi katsottuja kuvia kuudesta kohdasta. Saksimistakin ankarampi kohtelu oli elokuvalle määrätty 30 prosentin rangaistusveroluokka. Tuottajan valituksen jälkeen veron alennettiin 10 prosenttiin ja poistojakin määrättiin tehtäväksi enää kahdesta kohdasta (yhteensä noin minuutti). Donner harmitteli elokuvansa saamaa tuomiota – mutta ei huomiota. Nopeasti julkaistussa elokuvaa käsittelevässä päiväkirjassaan (Tapaus Naisenkuvia, 1970) hän myöntää, että sensuurikohua myös hyödynnettiin. Se oli oivallista mainosta. Julkisuusmylly kohisi elokuvasta niin että siitä tuli Suomessa vuoden toiseksi katsotuin elokuva. Ulkomaillekin Naisenkuvia myytiin 23 maahan. Tommi Römpötti Morsian yllättää(Brud efterlyses). Tuotanto: Suomi-Filmi Oy/Matti Schreck. Tuotantopäällikkö: Risto Orko. Ohjaus: Valentin Vaala. Käsikirjoitus: Tet (Kersti Bergroth) ja Valentin Vaala. Kuvaus: Eino Heino. Leikkaus: Valentin Vaala. Lavastus: Erkki Siitonen. Musiikki: Harry Bergström. Äänitys: Harald Koivikko. Näyttelijät: Lea Joutseno (Leila Roine), Tauno Majuri (insinööri Lauri Honkatie), Olavi Reimas (runoilija Esko Raide), Reino Valkama (tohtori Arijoutsi Roine), Eine Laine (tohtorinna Lulu Roine), Hanna Taini (Asta Jokimaa), Kaija Rahola (Mirjami Savonen, Leilan serkku), Hilppa Ilvos (Alli, Honkatien taloudenhoitaja), Kaija Suonio (Laurin äiti), Sven Relander (tarjoilija), Varma Lahtinen (Linda, palvelijatar), Aarne Kuokkanen (portieeri). Ensi-ilta Helsingissä ja Turussa 27.4.1941. Kesto: 67 min. Morsian yllättää oli ensimmäinen viiden pirteän elokuvakomedian sarjassa, joka syntyi vuosina 1941-1946 kirjailija Kersti Bergrothin (nimimerkki Tetin), ohjaaja Valentin Vaalan ja näyttelijä Lea Joutsenon yhteistyönä. Kolmikko suunnitteli yhdessä juonen pääkuviot, Tet kirjoitti sitten repliikit, Vaala ohjasi ja Joutseno näytteli. Valentin Vaalan elokuvissa Joutsenoa oli nähty jo vuodesta 1937 eli Juurakon Huudasta alkaen, mutta vasta tämä Joutsenon seitsemäs elokuva toi hänelle ensimmäisen naispääosatehtävän. Tässä elokuvassa Lea Joutseno on tohtoriperheen pirpakka Leila-tytär, joka saman päivän iltana, seitsemän tunnin kuluttua elokuvan alkamisesta, on menossa naimisiin insinööri Lauri Honkatien kanssa – siitä elokuvan musiikin johtoteema Seitsemän tuntia onnehen. Koko tarina kaikkine käänteineen tapahtuu siis yhtenä arkipäivänä kello yhdentoista ja kahdeksantoista välillä. Siinä ajassa ehtii impulsiivinen morsian leperrellä puhelimessa pitkään Laurinsa kanssa, polttaa vanhojen ihailijoidensa valokuvia takassa, epäillä sulhastaan uskottomuudesta ja paeta runoilija Esko Raiteen kanssa junalla Petsamoon (sic!). Matka tosin katkeaa jo ennen Riihimäkeä, kun Leila tapaa yllättäen Laurin samasta junasta. Lea Joutsenolla on tässä elokuvassa aivan keskeinen rooli. Hanna Taini taas on tarinan on kohtalokas tumma nainen ja Kaija Rahola Leilan vaalea serkku Mirjami. Lauri Honkatienä nähdään miehekkään jäyhä Tauno Majuri, mutta lähes yhtä tärkeä tehtävä on Olavi Reimaksella loppusointujen kanssa askartelevana runoilijana Raiteena. Ensi-iltavuotenaan Morsian yllättää –elokuvan yleisömenestys oli jonkin verran vuoden keskitasoa heikompi. Suuri yleisö nähtävästi vierasti sen suomalaisen elokuvan valtavirrasta poikkeavaa, ”mannermaisen” kevyttä sävytystä. Tänään tätä komediaa arvostetaan Vaalan hauskimpiin kuuluvana, ja Harry Bergströmin säveltämästä elokuvan johtoteemasta on tullut ikivihreä iskelmä. Aikakauden kritiikki luonnehti elokuvaa ”miellyttäväksi yllätykseksi” (US), ”pieneksi ja näppäräksi komediaksi” (SSd) ja ”todella pirteäksi hupailuksi” (HS). Lea Joutsenon todettiin olevan komedienne, jota suomalainen elokuva oli kaivannut, ”pikantti ja ilmeisen älykäs”. Lea Joutsenon sanavalmiutta kuvaa vaikkapa muuan elokuvan loppukohtauksen filmaukseen liittynyt tapahtuma. Roolin mukaiseen pitkään hääasuun pukeutunut Lea valitti kohtausta harjoiteltaessa uusien kenkiensä puristavan. Kun Tauno Majuri hänen käsipuolessaan kehotti Leaa hiukan kohottamaan hamettaan, että hänkin näkisi nuo kiusalliset jalkineet, Lea loi katseensa häveliäästi maahan ja replikoi: ”So so, Tauno – vasta häiden jälkeen!” Kari Uusitalo Mies tältä tähdeltä(En man från vår planet) 1958. Tuotanto: Veikko Itkonen. Ohjaus: Jack Witikka. Käsikirjoitus: Juha Nevalainen. Kuvaus: Kalle Peronkoski. Kamera-assistentti: Olavi Aaltonen. Äänitys: Jouko Savijärvi, Aarre Elo. Leikkaus: Veikko Itkonen, Armas Laurinen. Lavastus: Roy. Musiikki: Tauno Marttinen. Studiopäällikkö: Armas Niemi. Järjestäjä: Raimo Jääskeläinen. Kampaaja: Meri Kekkonen. Asiantuntijana lääket. lis. Reino Huttunen. Näyttelijät: Kaarlo Halttunen (Eero Koskinen), Tea Ista (Irma Koskinen), Tauno Palo (kapteeni evp. Paavo Lampinen), Kullervo Kalske (johtaja Niemelä), Aino Lohikoski (Martta Koskinen), Pentti Irjala (toimittaja Kaarlo Kärki), Martti Romppanen (matkatoimistovirkailija Yrjö Vaara), Jaakko Pakkasvirta (runoilija Erkki Paarala), Tarmo Manni (eteisvahtimestari), Arvo Lehesmaa (konttoripäällikkö Korpinen), Henny Valjus (neiti Lönnström, kassanhoitaja), Reino Huttunen (lääkäri), Elina Halttunen (Elina Koskinen), Hannu Halonen (Hannu Koskinen), Tapio Piha (terapisti Hänninen), Matti Aro (Bärlund, alkoholistipotilas), Matti Lehtelä (Harjula, alkoholistipotilas), Pia Hattara (Hillevi, tarjoilija), Heimo Lepistö (autokorjaamon esimies), Leni Katajakoski (keskusneiti), Kosti Klemelä (ekonomi Wessman), Kerttu Hämeranta (rouva Takala), Veikko Itkonen (asiakas autokorjaamossa). Ensi-ilta Helsingissä 14.11.1958 (Gloria, Kaleva), Turussa 7.11. (Kino-Palatsi). Kesto 97 min. Oy Alkoholiliike Ab on rahoittanut muutamien pitkien elokuvien tuotantoa, kuten tänä vuonna festivaalilla nähtäviä Olet mennyt minun vereeni ja Mies tältä tähdeltä. Vaikka näiden elokuvien ensi-iltojen väli on vain kaksi vuotta, eroavat ne toisistaan monin tavoin. Tulio esittää alkoholin kirot pahuutena ja käyttää tyylilajina voimakasta melodraamaa. Witikan ohjauksessa on uusi näkökulma: alkoholismi käsitetään sairaudeksi eikä tapahtumia juuri moralisoida. Lisäksi se edustaa uudenlaista elokuvaestetiikkaa. Mies tältä tähdeltä on suomalaisen elokuvamodernismin ensimmäisiä airuita. Se ei kuitenkaan ole mikään sattumankaltainen kokeilu, vaan työnä hallittu, harkittu ja onnistunut. Lähtökohtana aiheen käsittelyyn ja toteutukseen on ollut arkinen luonnollisuus, joka erottuu kaikesta muusta aikansa suomalaisesta elokuvasta. Teatraalisuus ja liioittelu olivat kovin tavallisia ja tyylilajista riippuen joskus tavoiteltujakin piirteitä useissa tuon ajan ohjauksissa. Jack Witikka ohjasi elokuvansa rohkeasti uudella tavalla. Kuvaukset tehtiin suurelta osin autenttisilla paikoilla Helsingissä. Niin kuvaus kuin leikkauskin ovat konstailematonta, rauhallista työtä. Näyttelijöitä ei maskeerattu, vaan he saivat ensi kerran suomalaisen elokuvan historiassa esiintyä oman itsensä näköisinä. Näyttelijätyö poikkeaa myös huomattavasti aiemmasta suomalaisesta linjasta. Roolihenkilöiden esiintyminen on eleetöntä ja luonnollista, vailla pakotettua dramatiikkaa. Roolityöt ovat hienoja kautta linjan, mutta erityisesti haluan mainita Kaarlo Halttusen alkoholistina, Tea Istan hänen huolehtivaisena vaimonaan sekä Tauno Palon ryyppyremmin jäsenenä ja ystävänä. Henkilöt tehdään pienin keinoin uskottaviksi eikä teatterimaneereja juuri nähdä. Vuorosanat ovat luontevia monen humalan kaikissa eri vaiheissa. Poikkeuksen tässä tekee alkoholistiparantolajakso, joka opettavaisuudessaan erottautuu muusta elokuvasta. Witikka onnistuu kertomaan alkoholistiperheen elämästä elokuvallisesti niin, että se herättää ja pitää yllä nykykatsojankin kiinnostuksen. Elokuvan loppu on toiveikas, mutta avoin. Se jättää katsojan pohdiskelemaan roolihenkilöiden tulevaisuutta. Mies tältä tähdeltä sai tuoreeltaan hyvät ja innostuneet arvostelut. Sen ohjaus ja leikkaus palkittiin Jussilla, samoin kuin Tea Ista roolisuorituksestaan. Anu Juva Pikku Pietarin piha(Lilla Peter). 1961. Tuotanto: Suomi-Filmi Oy/Risto Orko. Ohjaus: Jack Witikka. Käsikirjoitus: Jack Witikka, Aapelin romaanista (1958). Kuvaus: Yrjö Aaltonen. Kamera-assistentti: Uolevi Taskinen. Leikkaus: Armas Laurinen. Äänitys: Heikki Laakkonen. Lavastus: Oiva Hovi. Kuvaussihteeri: Tea Ista. Järjestäjä: Onni Timonen. Musiikki: Simon Parmet. Pääosissa: Elsa Turakainen (Karoliina), Leevi Kuuranne (Jormalainen), Tea Ista (Vetterantin Klory), Leo Jokela (Vennu Harakka), Tuukka Tanner (Pietari Jormalainen), Saara Ranin (Vetteranska), Hannes Häyrinen (johtaja Palkeinen), Pentti Irjala (talonmies Harakka), Kaarlo Halttunen (kellomestari), Pia Hattara (Vetterantin Torotea), Heikki Savolainen (valokuvaaja V. Toivakka), Henny Valjus (kellomestarin anoppi), Irma Seikkula (kellomestarin vaimo), Heimo Lepistö (tattari), Irja Kuusla (tattarin vaimo), Paavo Jännes (apteekkari), Eila Pehkonen (Hilma), Leo Riuttu (Friman), Reino Valkama (kangaskauppias), Nisse Rainne (talonmies Kuikka), Raili Helander (Liisi), Pia Aaltonen, Outi Hytönen (pikkutyttöjä), Eero Siljamäki (Immu), Pekka Pentti (Henry), Jouko Rikalainen (Osku). Ensi-ilta Turussa 1.12.1961 (Ritz). Kesto: 73 min. Pikku Pietarin piha merkitsi yhtä käännekohtaa suomalaisten lastenelokuvien sarjassa. Lastenelokuvan historia on jokseenkin yhtä pitkä kuin suomalaisen studiotuotannon ylipäätäänkin: Anni Swanin romaaniin perustunut Ollin oppivuodet (1920) oli nimittäin Suomi-Filmin (silloin vielä nimeltään Oy Suomen Filmikuvaamo) ensimmäinen täyspitkä elokuva. Sen jälkeen, kuten Jukka Sihvonen on lajihistoriassaan Kuviteltuja lapsia (1987) todennut, lapset etsivät kadonnutta perheyhteyttä, milloin isää, milloin äitiä, milloin molempia, esimerkiksi sellaisissa elokuvissa kuin Tottisalmen perillinen (1940), Pikku Matti maailmalla (1947), Onnen Pekka (1948), Pikku Ilona ja hänen karitsansa (1957) ja Pieni luutatyttö (1958). Vaikka Pikku Pietarin piha siis säilyttikin nimessään tuon lajityypillisen ilmaisun “pikku”, se viitoitti uutta suuntaa. Se sijoittaa tapahtumansa kirjailija Aapelin lapsuudenmiljööseen, 1920-luvun pikkukaupungin puutalokortteliin (Aapeli oli kotoisin Kuopiosta, mutta elokuva kuvattiin tavalliseen tapaan Helsinkiä lähellä sijaitsevassa ja hyvin säilyneessä Porvoossa). Henkilögalleria on laaja ja värikäs, ja ihmiset esitellään hyveineen ja vikoineen sen enempiä tuomitsematta. Aiemmille lastenelokuville ominaiset mustavalkoasetelmat ovat vähissä. Varsinainen keskushenkilö on äitinsä “tuperkkelin” johdosta menettänyt Pietari Jormalainen, joka saa uuden äidin, Karoliinan. Tämä pistää perheen asiat järjestykseen ja määrittelee itse olevansa “aika hyvä ihmiseksi” – näistä sanoista Rauni Mollberg sai sittemmin oman filmatisointinsa (1977) nimen. Sihvonen arvostelee Witikan filmatisointia paitsi kliseemäisestä ja alleviivaavasta musiikista myös siitä, ettei sen suhde henkilöihinsä ole yhtä solidaarinen kuin Aapelin kertojan. Pietaria lukuun ottamatta henkilöt jäävät ulkokohtaisiksi. Tästä huolimatta Sihvonen katsoo Pikku Pietarin pihan tuoneen uuden tervetulleen vireen suomalaiseen lastenelokuvaan. Sen ehdottomana päämääränä ei ole enää perheen eheyttäminen – Karoliinakin lähtee pois täytettyään tehtävänsä. Vennun ja Kloryn kihlautuminen esitetään lähinnä parodisessa valossa. Kaupunki näyttäytyy luonnollisena elinympäristönä eikä sellaisena synnin pesänä kuin etenkin elokuvassa Pikku Matti maailmalla. Edelleen Sihvonen kiinnittää huomiota Pietarin intiimiin ja henkilökohtaiseen Jumala-suhteeseen sekä perinteiseen lapsikuvaan kuuluneiden romantisoivien piirteiden karsimiseen. Näin ollen Pikku Pietarin piha kirjoittaa pisteen “klassiselle lapsikuvalle”. Kimmo Laine Pastori Jussilainen(Pastor Jussilainen.) Tuotanto: Oy Suomen Filmiteollisuus/T.J. Särkkä. Ohjaus: Matti Kassila. Käsikirjoitus: Matti Kassila (Gustaf von Numersin näytelmä Pastor Jussilainen, 1895, Svenska Teatern 22.1.1896; Pastori Jussilainen, Suomen Kansanteatterin kiertue, Kuopio 6.2.1896). Kuvaus: Osmo Harkimo. Leikkaus: Armas Vallasvuo. Lavastus: Aarre Koivisto. Musiikki: Heikki Aaltoila. Äänitys: Taisto Lindegren. Näyttelijät: Edvin Laine (pastori Elias Gabriel Jussilainen), Rauha Rentola (Eveliina, hänen vaimonsa), Tyyne Haarla (nimismiehen rouva Braxell, pastorin anoppi), Kirsti Ortola (Mari, pappilan piika), Leo Riuttu (kansakoulunopettaja), Kaarlo Halttunen (Janne, pappilan renki), Kaisu Leppänen (Lindgreenska, apuvaimo), Asta Backman (Augusta, opettajan rouva), Vilho Siivola, Holger Salin, Uuno Montonen (talonpoikia). Ensi-ilta Helsingissä ja Turussa 21.10.1955. Kesto: 88 min. Ajatus Gustaf von Numersin klassisen näytelmän muuttamisesta elokuvaksi oli lähtöisin Edvin Laineelta, joka vuonna 1946 oli esittänyt pastori Jussilaisen roolin Helsingin Kansanteatterissa. Osa oli miellyttänyt häntä suuresti ja samaan tehtävään hän halusi elokuvassakin. Ohjaustyön hän oli valmis jättämään Matti Kassilalle, jonka kanssa kevättalvella 1954 oli onnistuneesti pantu purkkiin Agapetuksen romaaniin perustunut Hilman päivät. Idea miellytti SF:n tuotannosta päättävää Särkkääkin, ja niin näytelmästä tehtiin elokuvaversio talvella 1955. Käsikirjoituksen laati Kassila itse, lähtien liikkeelle siitä, että kyseessä oli todellakin näytelmäfilmatisointi. Alkutekstien taustakuvat otettiin Suomen Kansallisteatterissa ja näyttelijäluettelon alkuun lisättiin maininta: ”Elokuvassa esiintyvät seuraavat Suomen Kansallisteatterin näyttelijät.” Näyttelijät tulevat pukuhuoneisiinsa, naamioituvat, yleisö saapuu saliin, gongi lyödään ja esirippu aukeaa. Näyttämöllä on lavastuksena pappilan sali, jota kohti kamera zoomaa, ja tästä siirrytään Liisankadun SF-halleille rakennettuun pappilainteriööriin. Alkuperäisnäytelmän tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1895. Jussilaisen pappila sijaitsee pienessä savolaisessa kirkonkylässä, jonne uudet naisasia- ja kansanopistoaatteet tekevät tuloaan. Vastassa ovat kirkon arvovalta ja jäykkä herännäisyys. Filmatisointi hajottaa tapahtumat paitsi puisen maalaispappilan avariin sisätiloihin myös pappilan talviselle pihamaalle, kirkon sakastiin ja heränneiden seuroihin. Pappilainteriööreihin saatiin aikaan pitkiä ja vauhdikkaita kamera-ajoja mm. kohtauksissa, joissa pappilan piikaa hätyytetään ulos tai kamera pakenee vesiämpäreitä suursiivouksen lattianpesun alkaessa. Lokakuussa 1955 ensi-iltansa saanut Pastori Jussilainen jäi pitkäksi aikaa Matti Kassilan viimeiseksi SF-elokuvaksi. Alkukesästä 1955 hän tosin ohjasi yhtiölle vielä Serpin näytelmään perustuvan elokuvan Isän vanha ja uusi, mutta se ajettiin ensi-iltaan heti tuoreeltaan, neljä kuukautta ennen Jussilaista. Kassilan Pastori Jussilainen oli näytelmän toinen filmatisointi. Ensimmäisen oli ohjannut jo Mauritz Stiller esikoistyönään Ruotsissa vuonna 1912 ja nimellä När svärmor regerar. Kari Uusitalo Laulu tulipunaisesta kukasta(Sången on den eldröda blomman). Tuotanto, ohjaus ja leikkaus: Teuvo Tulio. Käsikirjoitus: Yrjö Kivimies, alkuperäisaiheena Johannes Linnankosken samanniminen romaani (1905). Kuvaus: Fred Runeberg. Äänitys: Leo Salminen. Lavastus: Kosti Aaltonen. Musiikki: Toivo Lampén. Naamiointi: Raakel Linnanheimo. Näyttelijät: Kaarlo Oksanen (Koskelan Olavi), Raakel Linnanheimo (Moision Kyllikki), Mirjami Kuosmanen (Annikki), Nora Mäkinen (Elli, ”Gaselli”), Birgit Nuotio (tumma tyttö), Maire Ranius (Pihlajanterttu), Sylvi Palo (ilotyttö), Aku Peltonen (tukkipomo), Veikko Linna (Moision isäntä), Lauri Korpela (Koskelan isäntä, Olavin isä), Ida Kallio (Koskelan emäntä). Ensi-ilta Helsingissä 4.12.1938, Turussa 4.12.1938 (Kino-Palatsi). Kesto 110 min. Olisiko voinut kuvitella ketään muuta kuin melodraaman mestaria ja studiokauden kotimaisen elokuvan auteuria Teuvo Tuliota ohjaamaan Johannes Linnankosken uusromanttista suurteosta Laulu tulipunaisesta kukasta (1905)? Romaani oli tosin saanut elokuva-asun Ruotsissa jo kahdesti aiemmin (1919 ja 1934), mutta Suomessa Tulion ensimmäisestä itsenäisesti tuottamasta elokuvasta tuli kirjan ensifilmatisointi (kaikkiaan kirjasta on tehty viisi elokuvaa, joista kolme Ruotsissa), monessa mielessä suurteos ja tuotantovuoden katsotuin kotimainen ensi-iltaelokuva. Se on yksi niistä kotimaisia elokuvista, jotka ovat Kulkurin valssin tai Hilja maitotytön lailla jääneet elämään jälkipolville. Samalla se on myös komeaa käynnistystä elämäntyölle, joka teki Teuvo Tuliosta Erik Blombergin ja Nyrki Tapiovaaran ohella yhden aikakautensa kolmesta suuresta itsenäisestä elokuvantekijästä. Koskelan Olavi saa osakseen suurta suosiota naisten keskuudessa. Häneen rakastuvat vuorollaan niin Anni, Gaselli, Tumma tyttö kuin Pihlajanterttukin. Mutta vasta Moision tytön ylpeys, määrätietoisuus ja suorasukaisuus saa Olavin asettumaan. Kyllikki osoittaa Olaville miehisen maailman kaksinaismoraalin ja naiseen kohdistuvan ylistämällä alistamisen. Nykykatsojan näkökulmasta Laulu tulipunaisesta kukasta on ellei emansipatorinen niin ainakin sukupuolirooleja neuvotteleva tarina, jossa kyseenalaistetaan miehisiä etuoikeuksia. Ennen kaikkea Laulu tulipunaisesta kukasta on kuitenkin suuri melodraama intohimoineen, sosiaalirajat ylittävine lemmenseikkailuineen, paheellisine kaupunkeineen ja ihmisen tuhoon syöksevine rakkaudentunnustuksineen. Laulu tulipunaisesta kukasta –elokuvassa Tulion parhaat ominaisuudet pääsevät oikeuksiinsa: hän on eisensteiniläiseen montaasitekniikkaan uskova kuvakertoja, joka rakentaa yhtäältä symboliikkaa, toisaalta suuria konflikteja leikkauksen keinoin. Nopearytmisen leikkauksen vastapainoksi hän uskaltaa myös käyttää viipyileviä otoksia ja kamera-ajoja, joissa hyväillään suomalaista maalaismaisemaa, olipa kyseessä sitten keinuva viljapelto tai kuohuva koski. Laulu tulipunaisesta kukasta on tullutkin kaikkein tunnetuimmaksi paitsi rohkean aistillisista rakastelukohtauksistaan myös hurjapäisestä koskenlaskujaksosta. Itse asiassa sen ja sen sukulaiselokuvien symboliikka on tainnut olla synnyttämässä koko mielikuvaamme ”suomielokuvasta” – niin hyvässä kuin pahassakin. Matti Salakka |